Näkökulma
Hiilinielujen romahduksen seuraukset voivat koitua muiden sektoreiden taakaksi

Jos Suomi ei onnistu vahvistamaan hiilinielujaan, muilla sektoreilla on vähennettävä päästöjä suunniteltua nopeammin. Ja se tulee Suomelle kalliiksi, kirjoittaa neuvotteleva virkamies Tuomo Kalliokoski.

Tilastokeskuksen joulukuussa julkaisemissa ennakkotiedoista varmistui, että maankäyttösektori oli vuonna 2021 ensimmäisen kerran hiilinielun sijaan päästölähde. Maankäyttösektorin nettonielun romahdus voi vaarantaa myös kansallisen hiilineutraaliustavoitteen saavuttamisen vuoteen 2035 mennessä.  Mitä tämä tarkoittaa ilmastopolitiikalle? Entä minkälaisia kustannuksia tästä voi Suomelle aiheutua?

Metsänielu pienentynyt jo vuosikymmenen ajan

Metsänielun pieneneminen on jatkunut jo viimeisen vuosikymmenen ajan. Kyseessä ei siis ole yksittäisen vuoden nielujen romahdus eikä luonnollisten tekijöiden aikaansaama vuotuinen vaihtelu, vaan pidemmän aikavälin kehitys, joka myös vaikuttaa pitkäkestoisesti. Käännös parempaan ei tapahdu helposti tai nopeasti.

Nielua ovat pienentäneet selvitysten mukaan ennen kaikkea liian voimakkaat harvennushakkuut ja viimeisen vuosikymmenen korkeammat hakkuutasot. Metsien ikärakenne ja viimeisimpien vuosien sääolosuhteet ovat osaltaan heikentäneet kasvua, mutta eivät ole nieluromahduksen pääsyy. Samalla kun nielu on pienentynyt, maatalousmaiden maaperäpäästöjä ei ole onnistuttu vähentämään eli maankäyttösektorin kokonaiskehitys on ollut väärään suuntaan.

Maankäyttösektorin kehitys ei ole irrallaan maankäyttösektoriin kohdentuvasta politiikasta. Metsien puuvaranto on haluttu käyttää tehokkaasti ja varmistaa, ettei maataloudelle aiheudu lisäkustannuksia. Lisäksi politiikkatoimien ja suunnitelmien pohjana käytetyissä skenaarioissa on epäonnistuttu ennustamaan metsien kasvu suhteessa hakkuutasoihin.

Tarvitaan sekä saastuttaja maksaa- että sitojalle korvataan –ajattelua

On selvää, että ilman uusien taloudellisten ohjauskeinojen käyttöönottoa nielujen vahvistaminen, erityisesti lähivuosina, on ylivoimaisen vaikeaa. Maankäyttösektorille täytyy tuoda muilta sektoreilta tutut ohjauskeinot – sekä porkkana että keppi. Osa nettonielua lisäävistä toimista, kuten metsitys tai kosteikkojen perustaminen, on parhaimmillaan varsin edullisia, noin 10–20 euroa CO2-ekvivalenttitonnia kohden. Haasteena on näiden toimien hidas vaikuttavuus, tai vaikeudet tehdä niitä tarvitussa laajuudessa.

Osana nettonielua pidemmällä aikavälillä vahvistavia toimia tulee arvioida hiilikorvausjärjestelmät ja metsästä poistuvan hiilen hinnoittelu. Tarvitaan sekä saastuttaja maksaa- että sitojalle korvataan -ajattelua. Teollisuudelle tarvitaan kannustimia siirtyä tuottamaan pitkäikäisiä puutuotteita. Vuoteen 2035 on riittävästi aikaa näiden toimien toteuttamiseksi.

EU-velvoitteiden saavuttamisessa useita kysymysmerkkejä

EU:n ilmastopolitiikka perustuu sille, että päästöjä vähennetään ripeästi ja että nettonielua kasvatetaan nykytasolta kohti vuotta 2030. Tähän myös Suomi on sitoutunut.

 Hiilinielun romahtaminen tarkoittaa, että myös EU-sitoumustemme saavuttamisesta tulee hyvin vaikeaa. Luonnonvarakeskuksen selvitykseen perustuen Suomi ei tulisi saavuttamaan maankäyttösektorin (LULUCF) EU-velvoitettaan kaudella 2021-2025.

Nielujen nopean vahvistamisen lisäksi velvoitteen täyttämiseen on kaksi vaihtoehtoa: joko ostaa nieluyksiköitä muilta EU-mailta tai kattaa vaje taakanjakosektorin (maatalous, liikenne, rakennusten erillislämmitys) lisätoimilla. Molempiin liittyy useita haasteita.

EU:n nielumarkkinoiden kehitys haastavaa ennustaa

Muilta jäsenmailta hankittavien nieluyksiköiden hintaa ja saatavuutta ei pysty tässä vaiheessa arvioimaan luotettavasti. LUKEn selvityksen mukaan metsien hiilinielun arvioidaan jäävän kaudella 2021–2025 50–100 miljoonaa hiilidioksidiekvivalenttitonnia pienemmäksi kuin asetettu metsämaan vertailutaso, kun mahdollisia teknisiä korjauksia ei huomioida. Jos yksiköitä hankittaisiin selvityksessä vajeeksi esitetty määrä, 50–80 milj. t CO2ekv., ja yksiköiden hinnan vaihteluväliksi oletettaisiin 10–50 eur/t CO2ekv, nieluyksiköiden hankkiminen maksaisi 0,5–4,0 miljardia euroa. Hintaoletukset ovat kuitenkin hyvin epävarmoja. On myös erittäin epätodennäköistä, että tällaisia määriä nieluyksiköitä olisi saatavilla.

Lisätoimet taakanjakosektorilla tulevat hyvin kalliiksi

Jos maankäyttösektorin joustoelementtien hyödyntämisen jälkeen ei ole saavutettu kauden 2021-2025 LULUCF-sektorin velvoitetta, siirtyy vaje taakanjakosektorin katettavaksi. Taakanjakosektorin lisätoimien hinnan on eri yhteyksissä arvioitu nousevan jopa 120–150 euroon per CO2-ekvivalenttitonni. Taakanjakosektorin lisätoimien tai siirrettävien päästövähennysyksiköiden hintaa ja saatavuutta on vaikea arvioida luotettavasti. Monella jäsenmaalla on arvioiden mukaan haasteita saavuttaa taakanjakosektorin velvoitettaan, joten yksiköitä on todennäköisesti hyvin rajoitetusti saatavilla ja niiden hinta muodostuu selvästi korkeammaksi kuin nieluyksiköiden hinta.

Jos taakanjakosektorin joustomahdollisuuksien käytön jälkeenkään jäsenvaltion edistyminen velvoitteidensa täyttämisessä ei ole ollut riittävää, jäsenvaltion pitää toimittaa komissiolle toimintasuunnitelma, jossa ovat korjaavat toimet. Jos näiden toimien jälkeen ei saavuteta vuosittaista päästökiintiötä, siirtyy vaje kertoimella 1,08 seuraavalle vuodelle.

Seuraavalla hallituksella edessä kriittisiä päätöksiä

Mitä tästä kaikesta sitten pitäisi ajatella? Ilmastopolitiikan pitkän linjan uskottavuuden näkökulmasta yhteiskunnan jokaisen sektorin on pystyttävä vastaamaan sille asetettuihin velvoitteisiin. Nykyinen hallitus on käynnistänyt selvityksiä, joiden perusteella seuraavan hallituksen on linjattava tarvittavista toimista maankäyttösektorin nettonielun vahvistamiseksi.

Muuten vaarana on ilmastopolitiikan rapautuminen ja ilmastonmuutoksen hillinnälle asetettujen ilmastotieteeseen pohjautuvien tavoitteiden karkaaminen jo kuluvan vuosikymmenen aikana.

Kirjoittaja